Maakammikylä näyttäytyi Nulituisen shamaanille enneunessa - Nyt Salkko-Niilan antama tehtävä on suoritettu
Ikivanhan shamaanin ohjaamana Veikko Siitonen rakensi Nulituisen maakammikylän. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, hän on valmis siirtämään elämäntyönsä eteenpäin – kunhan oikea jatkaja löytyy.
Eräänä yönä vuonna 1985 kittiläläisen Veikko Siitosen uneen ilmestyi ikivanha shamaani, sanansaattaja. Hän oli Lisman erämaakylään 1800-luvulla Norjan puolelta muuttanut Salkko-Niila eli Niila Länsman. Shamaani antoi Veikolle tehtävän: kulkea hänen jalanjäljissään ja rakentaa paikka, jonne matkustettaisiin maailman ääristä asti.
Salkko-Niilalla oli Veikolle muutakin asiaa. Hän ohjeisti, miten Veikon tulisi rakentaa itselleen oma shamaanirumpu. Tehtävä ei ollut helppo, muistelee Veikko 40 vuotta myöhemmin.
– Minun piti ottaa raavaan poron syksyinen nahka ja laittaa se keväällä jokeen likoamaan karvapuoli alaspäin. Nahan piti liikkua koko ajan, joten se piti kiinnittää koskipaikkaan ja antaa liota siellä kuukauden päivät.
Kun kuukausi oli vierähtänyt ja Veikko oli aikeissa lähteä noutamaan vedessä lionnutta poronnahkaa, hänen isänsä kehotti häntä ottamaan mukaan pyykkipulveria, lämmintä vettä ja pyykkipojan. Nahka nimittäin takuulla haisisi ja se olisi pestävä, ennen kuin sitä voisi käsitellä.
– Ja kyllä se haisikin, Veikko vahvistaa.
Kotona hän kaapi näskäysraudalla nahan ohueksi ja kasteli sen pajusta keitetyllä vellillä. Haju katosi, kun hän sai kaavittua loputkin kuonat pois nahan pinnalta.
Rummun kehän hän valmisti ohuista mäntyviiluista. Liima-aineena hän käytti perunasta ja puuliimasta valmistettua seosta. Lopuksi hän vielä piirsi kuumennetulla naulankärjellä koristekuviot kehän ympärille pingotettuun nahkaan.
Salkko-Niilan yöllisen vierailun ja ensimmäisen maakammin valmistumisen välillä ehti kulua 14 vuotta. Veikko rakensi piilopirttinsä Nulituiseen Siitosen suvun maille. Jo seuraavana vuonna saapuivat ensimmäiset matkailijat ja kammi siirtyi matkailukäyttöön, kuten vanha shamaani oli ennustanut.
Samana vuonna pihapiiriin nousi myös saunarakennus, sillä Veikon vieraina olleet moottorikelkkailijat olivat tuumanneet hänelle, että sauna olisi mukava lisä palveluihin.
– Sitten valmistui Unikammi vuonna 2002, kun kelkkailijat sanoivat, että tänne olisi mukava jäädä yöksikin, jos olisi majapaikka missä nukkua, Veikko kertoilee rauhalliseen tyyliinsä.
2000-luvulla Nulituisen maakammikylä houkutteli vieraita läheltä ja kaukaa. Veikon rakentamassa kylmäkaltiossa on istunut jopa öljysheikki Arabiemiirikunnista kuultuaan, että se on nuoruudenlähde.
– He saunoivat pari tuntia ja kävivät vähän väliä kaltiossa istumassa. Lopuksi öljysheikin suomalainen kaveri aivan tärisi kylmästä, Veikko naurahtaa.
Siitosen kylässä sijaitseva Nulituisen maakammikylä on kahden kelkkareitin risteyskohdassa. Talvisin hän pitää kahvilaa, ja tilauksesta järjestyy myös ruokailu, sauna ja majoitus. Aikaisemmin Veikko on hoitanut aivan kaiken, mutta nyt, kun hänen 76. syntymäpäivänsä lähestyy, on hän sentään ulkoistanut ruoanlaiton.
Viime vuonna hän löysi itselleen uuden harrastuksen, kun hän osallistui kansalaisopiston maalauskurssille ja innostui öljyväreistä. Maalausten aiheet löytyvät luonnosta ja hänen itsensä ottamista valokuvista.
– Siskonmies Timo Huttu on maalannut 30 vuotta ja ollut aikoinaan Juhani Palmun opissa. Hän on sanonut, että kyllä minulla on pelisilmää, Veikko toteaa.
Siskonmies on myös antanut tekniikkavinkkejä esimerkiksi värien sekoituksesta haluttujen sävyjen aikaansaamiseksi. Tauluja katsoessa ei olekaan ihme, että Veikko on saanut kehuja erityisesti värien käytöstään. Ne tuovat mieleen toisen kittiläläisen taiteilijan, Reidar Särestöniemen.
Maakammikylän läheisyydessä on aikoinaan ollut Nulituisen lapinkylän talvikylä. Veikko arvelee, että nimi on peräisin lähellä virtaavan Kuusajoen Nulituisenkoskesta, jonka nulipäiset kivet eivät koskaan sammaloituneet ennen 70-luvulla kaivettuja kuivatusojia.
Maakammikylän rakennettuaan Veikko on perinyt paikan nimen ja kylillä häntä usein puhutellaankin hänen shamaaninimellään. 25 vuoden jälkeen hän tuntee täyttäneensä Salkko-Niilan vaatimuksen ja on nyt valmis luovuttamaan maakammikylän ohjat seuraavalle henkilölle, mikäli sopiva osuu kohdalle.
Mutta sitäkin tärkeämpää on löytää jatkaja suvussa kulkevalle shamaaniperinteelle, ja sellainen henkilö on Veikolla jo tiedossa.
– Olen valmentanut häntä naisen kohdusta asti, mutta hän on vielä liian nuori eikä ole halukas ottamaan lahjaa vastaan, hän toteaa.
Siispä Nulituisen shamaani antaa ajan ja päivien kulua. Hän tietää, että shamaanin tie ei ole kiirehtimistä varten.
