Kulttuuri

Ikiliikkuja Michael Monroe: “Mulla on vaimo ja kaksi kissaa ja elämä on hyvää”

Michael Monroe julkaisi viime vuonna uuden levyn I Live Too Fast to Die Young. Levillä esiintyvä bändi soittaa rokkia vellomatta nostalgiassa.

Terve Michael Monroe. Koska olet viimeksi käynyt Lapissa?

– Koska mä oon viimeksi käynyt Lapissa? [melua keikkabussissa: "Guys, when was the last time we were in Lapland?"] Joo se oli varmaan joku yksityistilaisuus. Mutta Lappi on kaunis, ja Hullu Poro Areenassa on jotain sellaista taikaa, että siellä on aina hyvä keikka. Vähän kuin Tavastialla, siellä ei voi tehdä huonoa keikkaa. Kiva päästä nyt vetään sinne.

– Ennen näitä rundin kahta viimeistä keikkaa toinen kitaristi Rich Jones joutuu lähtemään takaisin Kaliforniaan, eli soitetaan neljän miehen orkesterina. Ollaan ennenkin tehty niin, että Steve Conte on ainoana kitaristina, ja siitä tulee erikoinen, spessu setti verrattuna muihin keikkoihin tällä rundilla.

Täytit viime kesänä 60 vuotta, ja vedit syyskuussa kolmetuntisen juhlakeikan loppuun myydylle Helsingin jäähallille, jossa lauloit 37 kappaletta. Oletko paremmassa kunnossa kuin kolmekymppisenä?

– Ainakin paremmin handlaan elämän ja olen onnellisempi ja iloisempi. Niin kuin sanotaan, better with age. Kesäkuussa oltiin lämmittelemässä Alice Cooperia ja sehän on 75-vuotias. Se vetää paremmin kuin koskaan. Alice sanoikin, että "sixty is nothing".

Olitte juuri Englannissa pari viikkoa kiertueella. Nauttiiko kiertue-elämästä nykyään enemmän kuin ennen, vai tuleeko sellasia No Fun Since Hammersmith Palais -oloja?

– Ei, ei. En kaipaa menneisyyteen lainkaan. Englannissa oli todella hieno rundi ja olisi voinut kiertää pidempäänkin, vaikka asuttiin bussissa, eikä siinä sillain ollut mitään luksusta. Kierrettiin Thin Lizzyn kitaristin Scott Gorhamin ja laulajan Ricky Warwickin yhtyeen Blackstar Ridersin ja Motörheadin kitaristin yhtyeen Phil Campbell and His Bastard Sonsin kanssa. Keikat oli nastoja ja päädyin vetämään biisejä muidenkin bändien setteihin.

Jos palataan vielä siihen kun olit 30...

– Joo! Mä katsoin just jonkun vanhan videon, jossa 1989–1990 esiinnyttiin Japanin televisiossa, kun Not Fakin’ It oli uusi levy. Mä inspiroiduin siitä, kuinka paljon mulla oli energiaa siinä. Siitä sai ihan uutta intoa vetää nyt vielä paljon kovempaa ja heittäytyä kunnolla.

Tuntuu, että Michael Monroe ei ole missään kohtaa mennyt pois, vaan aina tullut jostain. Miten pysyt tuoreena?

– Niin, eihän musta pääse eroon. Ha, ha. Koskaan ei ole tarpeeksi hyvä, vaan on aina varaa kehittää. Hyvän keikan jälkeen kun tulee lavalta, niin se on yksi parhaista fiiliksistä. Olen myös onnellinen, että olen onnistunut luomaan itselleni elämäntilanteen, jossa saan tehdä mitä rakastan eniten ja tulen sillä toimeen. En tarvi paljoa ollakseni tyytyväinen elämään. Mulla on vaimo ja kaksi kissaa ja elämä on hyvää.

Muistatko jossain kohtaa hiffanneesi, että kyllä tätä voi tehdä kuuskymppisenä?

– Ei mulla ole sellaista hetkeä tullut. En mä osannut kuvitella, miltä tuntuu olla kuuskyt, mutta nyt mä olen kuuskyt ja ihan hyvältä tuntuu. Toistaiseksi on mennyt ihan kivasti.

I Live too Fast to Die Young?

– Juuri näin, juuri näin. Nykyäänhän se vaatii enemmän duunia, kun tulee ikää, että pysyy kondiksessa. Mulla on kulumaa alaselässä ja tollain, täytyy pitää syviä vatsalihaksia kunnossa. Ja olkapäissä on liikaliikkuvuutta, niin pitää tehdä kuminauhalla liikesarjoja, punnerruksia ja niin edelleen. Mut en mä käy missään salilla.

Hanoi Rocksin ekasta levystä Oriental Beatista tuli maaliskuun puolivälissä uudelleenmiksattu versio. Onko levyltä otettu keikkasettiin jotain uutta?

– Tämän rundin settiin otettiin Motorvatin' tuolta levyltä, ja muista Hanoi Rocks -biiseistä myös Boulevard of Broken Dreams ja Back to Mystery City. Saatiin vähän vaihtelua.

Michael Monroe Hullu Poro Areenalla 1.4.